Toisiinsa kietoutuneesta luonteesta huolimatta motivaation ja volition erottaminen toisistaan on välttämätöntä, sillä motivaatio- ja volitiotoimintoja hallitsevat erilaiset periaatteet. Tämä tulee esille varsinkin silloin kun vahvastikin motivoituneet ja selkeästi tavoitteensa valinneet ihmiset kohtaavat ongelmia päämääränsä saavuttamisessa.

Motivaation ja volition erottaminen toisistaan on alkujaan peräisin jo vuonna 1910 Achin kehittämästä teoriasta. Volitioteoria nousi uudelleen esille vasta 1980-luvulla Kuhlin ja Beckmannin toimesta. Tutkimuksiinsa perustuen he kehittivät toiminnankontrolliteorian, jonka mukaan tavoitteellinen toiminta tuli jakaa toimintapäätöksen suhteen kahteen eri vaiheeseen: päätöstä edeltävään motivaatiovaiheeseen ja päätöksen jälkeiseen volitiovaiheeseen. Toimintapäätös tulkittiin vedenjakajaksi, jossa tavoitteeseen sitoutuminen tapahtuu. Toisin sanoen, kun ihminen on tehnyt päätöksen ryhtyä toimintaan tavoitteensa saavuttamiseksi, hänen motivaatiotilansa päättyy ja hän siirtyy toiminnan toteuttamiseen eli volitiotilaan.

1980-1990-luvuilla Corno tutki volitiota osana itseohjautuvaa oppimista. Hänen näkemyksensä volition säätelystä on ollut siirrettävissä myös työpsykologian käyttöön. Bruch ja Ghoshal toivat 2000-luvun taitteessa volition osaksi organisaatiopsykologista tutkimusta. Heidän toimestaan volition johtaminen on tuotu osaksi nykyaikaisen henkilöstöjohtamisen edellytyksiä.

Suomessa Ruohotie on tehnyt volitiotutkimuksessa uraauurtavaa työtä mm. osana ammatillisen osaamisen kehittämistä. Vuonna 2008 Parppei nosti esille volition kehittämisen ja johtamisen väitöskirjassaan ”Business coaching itsesäätelyn kehitysinterventiona”. Siitä lähtien Parppei on tutkinut ja kehittänyt volitiota tukevia johtamismenetelmiä osana organisaatioiden johtamiskäytäntöjä.